Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Se ihana kamala sisaruus


Ehdin porskutella miltei viisi vuotta perheen ainokaisena kunnes aloitin osani täydellisen pikkusiskon kyseenalaisena vertailukappaleena. Tietänet tyypin, kympin tyttö, kiltti ja myöntyväinen. Tekee kotityöt jupisematta, ei pidä juuri meteliä itsestään, eikä ainakaan kuluta vanhempien hermovarantoja.
Lapsena vihasin erityisesti kahta asiaa. Että meitä vertailtiin, ja että meidät puettiin samalla tavalla. Valokuvissa viisi vuotta nuorempi painos kun näytti syötävän söpöltä romuluisen siskonsa vieressä. Vaatteet nyt vielä menivät julkisena nöyryytyksenä kahdeksanvuotiaan kapinahengen mielessä, mutta se vertailu. Miksi sinä et ole yhtä nätisti kuin siskosi? Katso miten kiltti siskosi on. Ajatella, sisko halusi ostaa sinullekin jäätelön kaupasta, vaikka sinä et kyllä tekisi niin. No da? Tyyppi oli kävelevä painajainen siitä asti, kun oppi sotkemaan huolella varjellut nukkekotileikkini. Ja sellaista olisivielä pitänyt muistaa jäätelöllä?

Nuorena äitinä löysin itseni toistuvasti hypisteleväni vaatekaupassa kahta täsmälleen samanlaista paitaa. Puin pojat samalla tavalla ainakin juhliin ja vähän parempiin menoihin. Voi miten söpö se pieni oli! Miniatyyripainos veljestään.Toki myös vertailin veljeksiä, vaikka en koskaan heidän kuullen. Sen verran kirvelevän lähellä oma lapsuus oli vielä mielessä.
Kului vuosi jos toinenkin. Syntyi vielä yksi veli ja veljelle sisko. Tyttö kolmen pojan jälkeen on kuin saisi pojan kolmen tytön jälkeen. Kalauttaa nupin tasan yhtä sekaisin ihan kumminpäin vaan. Vaaleanpunaisessa huumassani varoin millään tavoin suosimasta pientä pinkkiä enemmän. Mikä oli helpommin sanottu kuin tehty pinkin ollessa sekä kuopus, että ainoasukupuolisensa.

Yritän aina ja kaikissa toimissani tavoitella ehdotonta tasapuolisuutta, pitää kasvatustyön ikään kuin avoimena ja vertailtavissa. Reiluus, siihen olen eniten pyrkinyt. Lasten persoonat ovat toki erilaisia, mikä on tuonut omat haasteensa. Myös omassa parvessani on yksi ylikiltti ja muutama ehkä enemmän äitiinsä tullutta. Mutta koska näin millaiseen muottiin liian kiltit elämässään lopulta puristuvat, kiltteys itsessään ei ole mitenkään hyvän ihmisen mitta. Rehellisyys, oikeudenmukaisuus, toisten huomioonottaminen ja terve itsensä puolustaminen. Niillä pärjää elämässä jo pitkälle.

Olen siis tehnyt varmasti parhaani sisarkateuden tai suoranaisen sisarvihan eteen. Kehunut jokaista yhdessä ja erikseen, antanut huomiota ilman ehtoja, ollut vertailmatta, menemättä mukaan riitoihin. Kuulostaa hienolta paperilla, eikö? Silti meillä on veli, jonka mielestä pikkusisko on pilalle lellitty ja pikkusisko, jonka mielestä tässä perheessä veljiä kyllä rakastetaan enemmän. Lisäksi jokaisella on vuosien varrella ollut oma lempi-inhokkinsa. Miksi? Koska sisarukset. 
Joskus olen ottanut mutrusuisen riitapukarin pihteihini ja kysynyt millä perustelulla tämä ajattelee toista suosittavan. Mutrusuu ei ole pystynyt antamaan yhtään konkreettista syytä. Ellei sellaiseksi lasketa ”koska sää kuitenkin tykkäät siitä enemmän…” Kuitenkin? Aha.

Vaikka olisi tehnyt kaikkensa ettei ruokkisi sisarusten välistä kateutta, sisarukset kilvoittelevat ihan itse huomiosta ja epäilevät toisen saavan enemmän, on kyse sitten jäätelönsyöntikerroista tai ainoasta paikasta auringossa. Sisaruussuhteessa opetellaan riitelyä, itsensä puolustamista, empatiaa, rajoja ja rajojen venyttämistä ihmissuhteissa. Opettelu on usein rajua siksi, ettei oman sisaren kanssa tarvitse juuri pidätellä. Seikka, joka ei ole jäänyt mitenkään huomaamatta. 


Kun sisarusrakkauden koettelu on yltynyt miltei mahdottomaksi ja syyttelyt miks sää synnytit ton idiootin on enää ainoa kaneetti, on aika kaivaa esiin Oma Kokemus.
Olen lukemattomat kerrat omilleni kertonut, että vaikka en voinut lapsena juuri sietää siskoani, meistä tuli aikuisena läheisiä ystäviä. Kaikista lapsuuden inhonväreistä huolimatta olin jo tuolloin silti täysin valmis puolustamaan häntä ulkopuolista uhkaa vastaan. Tämän tiedän omistanikin. Perheen sisäiset nahistelut saavat vanhemman helposti epäilemään rintamalinjan rakoilua, mutta auta armias, jos vihollinen on yhteinen. Sisaruksille onkin tärkeää kertoa, että vaikka te kuinka riitelette ja pidätte toisianne arkkivihollisina arjessa, teistä voi vielä jonain päivänä tulla toistenne parhaat ja rakkaimmat tukijat.


Aina ei mene kuten kirjoissa. Tarinat perinnönjaoista, kesämökkiriidoista ja taistelu lastenlasten suosiosta ovat valitettavan totta. Uskon, että takana on aina eriarvoisuuden ajatus. Koettuna tai kuviteltuna, mutta täytenä totena uhrilleen kuitenkin. Jokaisella on eri näkökulma asioihin, kokemus, joka ei aina ole järjellä selitettävissä. Täsmälleen sama tapahtuma voi painua täysin erilaisiksi muistikuviksi kahden eri ihmisen mielissä. 
Omien vanhempiensa toimintaa ymmärtää parhaiten saamalla itse lapsia, mutta ymmärtäminen ei aina tee asioita mitenkään oikeutetuiksi, eikä ainakaan yhtään sen helpommiksi. Ihminen kun tapaa tehdä virheitä myös itse niitä tiedostamatta. Olen itsekin saattanut kaikista hyvistä aikeistani huolimatta ruokkia kateutta ja suoranaista vihaa. Täytyy vain yrittää lohduttautua ajatuksella vanhemman tärkeimmästä tehtävästä pettymysten tuottajana. Ja ehkä pienesti sillä, että kaksi vanhinta riitapukaria ovat jo nykyään hyviä kavereita ja suunnitelleet jopa kämppiksiksi muuttoa. 

Lapsuuden samanlaisista paidoista huolimatta.


sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Parisuhdelässähdys ja sosiaalisen elämän kuolema


Aika raflaava otsikko. Vaatineen hieman avaamista. 

Vähän ennen nykyisen mieheni tapaamista aloin jo vääjäämättä väsyä jokatoisviikonloppuiseen hippaamiseen kaupungin mainittavimmassa Aikuisten Ihmisten ravintolassa. Olinhan muutamamia seurusteluvirityksiä lukuun ottamatta hyvin vapaa hippaamaan ystävien kanssa lapsettomina viikonloppuina. 
Koska sinkkuna mikä tahansa kotoa poistuttu tilanne saattoi johtaa juuri häneen törmäämiseen, tuli myös ulkonäköön kiinnitettyä huomiota miltei aina ovesta astuttua niitä roskapusseja ja koiralenkkejä lukuun ottamatta.
Vielä seurustelun alkuaikoina jaksoin nähdä erikseen vaivaa pukeutumiseen, koruihin, hillittyihin kissarajauksiin ja muihin naisellisiin. Tilanteen luisuttua kuitenkin melko nopeasti tapailuperustaisesta tutustumisesta oleskeluperustaiseen hengailuun, alkoi treffityylini päivittyä kyseenalaisesti. Etenkin, kun vietimme aikaa minun asunnossani, jossa en muutenkaan tapaa keikkua korkokengillä kireissä farkuissa täydellisen leikkauksen puseron laskeutuessa nätisti kokonaisuuteen valitun kaulakorun alla. Kotona hiihdän villasukissa ja mukavissa henkkamaukan flanelliyöppärihousuissa virttyneen T-paidan kera. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö kyseinen look näyttäisi silti kuumalta (sarkastista naurua).

Viisi päivää viikossa piirrän kasvoilleni virkanaisen ja puen päälleni konservatiivisen työminän. Joka aamuinen tukkataikatemppu ja meikki, joka ei näytä meikiltä sujuvat tarkalleen hiotun ja toistetun minuuttipelin mukaisesti. Ulkonäöstä huolehtiminen on paitsi osa julkisivua, myös kohteliaisuutta kanssaihmisiä kohtaan. Petolinnun persiiltä näytän sitten tahtomattanikin useat viikonloput, sillä en yksinkertaisesti jaksa puljata pääni kanssa yhtään pakollista enempää. Hiusten pesuväliä on mahdollista venyttää vain vapaalla ja ihon pitää antaa joskus hengittää, vaikka sitä ei varsinaisesti maalikerroksella arkisin tukkisikaan. Ketä sitä paitsi kiinnostaa hinkata iltaisin ripsivärejä kirvelevällä putsarilla, jos sitä edeltävästi on viettänyt päivän vain kotona? Ikäväkseni en ole myöskään sattunut syntymään viehkeillä tummilla ripsillä tasalaatuisten kulmien kera, joten näytän saunapuhtaana keskiaikaiselta kalpealta muotokuvalta. Korkeintaan hieman punakkana ja mielivaltaisesti kesakoilla paiskattuna.

Pari päivää sitten havahduin vakavaan parisuhdelässähtämiseen. Kävipä niin, että hammaslääkäriltä parkkihallille kävellessäni oikaisin vaatekaupan läpi ja löysin itseni hypistelemässä kivaa alennusmyynnissä ollutta pitsihametta. Se oli musta, miltei polvipituinen ja juuri sopiva pikkujouluihin tai vähän juhlavampiin bileisiin. Siihen joku kiva paita tai jakku kaveriksi ja sirot korkokengät. Täydellinen. 
Laitoin hameen takaisin rekkiin. Missä minä sitä käyttäisin? Kysymys ei ollut mitenkään haikea tai uhriutuva. Se oli lähinnä totemus. Mitä ihmettä tekisin täydellisellä pitsihameella kotona? Nyt viimeistään joku älähtää, että kyllä miestä varten pitää pukeutua. Mikä varmasti on totta. Mutta kun ei jaksa. Se parka rakastaa minua myös keskiaikaisena muotokuvana pieruverkkarit jalassa.

Seuraava lause saattaa järkyttää, joten ennen kuin kukaan tukehtuu eriävään mielipiteeseensä, lauseen perässä tulee tarkentava selitys. Nimittäin. Parisuhde tappaa sosiaalisen elämän. Noin, nyt se on sanottu, ja heti perään tarkennus. Parisuhde tappaa sellaisen ihmisen (nainen) elämän, joka on työssäkäyvä taloutensa ainoa orja, jolla on koira ja harrastuksena aikaa vievä kirjoituspuhde.
Arkisin ei ollut ennenkään aikaa tavata ystäviä tai istua illat kahviloissa, sillä arkijuna lähti aamulla 6.50 ja saapui perille klo 21.00, jolloin viimeistään rojahdin kuolemanväsyneenä sohvalle. Sen junan minuutintarkkuudesta olisi muuten VR kateellinen. Niinpä sinkkuna jokatoisviikonloput olivat yhtä kuin aikaa tavata ystäviä, käydä treffeillä, tanssia jalat rakoille aamuun asti. Jokatoiset nollasivat arkijunan yliajaman aikataulunäytön aika tehokkaasti. Sitten tuli The Parisuhde.

Älä ymmärrä väärin. Tietenkin minulla on valta ja oikeus yhä tavata ystäviä, mutta ne harvat ihan vapaat viikonloput menevät nyt miehen kanssa, kun kerrankin voidaan olla kahden ilman lapsia. Eli siis jos voidaan. Alkavat olla iässä jolloin koko viikonloppu isilässä tapahtuu enemmän paperilla, kuin todellisuudessa.
Viikonloput kotona ovat oma valintani, mutta toisinaan havahdun huomaamaan, että sosiaalinen elämä on, jos nyt ei vallan kuollut, niin ainakin hyvin syvässä unessa. 
Kumpikin meistä latautuu parhaiten toistensa seurassa. Käydään salilla, koirien kanssa lenkillä, kaupassa, laitetaan ruokaa, katsotaan leffoja, höpistään kaikista luovista jutuista, joita molemmilla on työn alla. Siinä välissä juostaan toki myös viikolla hoitamatta jääneet ja loputtomat kotityöt. Latautuminen miehen kanssa on oma valintani, mutta se on silti valinta kahden välillä; tilanteiden, jotka vaativat mustaa pitsihametta ja tilanteiden, jotka totisesti eivät. 

Miksi minua silti pienesti vaivaa parilässähtäminen, vaikka en edes halua enää juosta yökaudet ulkona? Sosiaalisen elämän kuolema on ihan oma valintani, ja toisaalta miksi en voisi panostaa pukeutumiseen kotonakin?
Tätähän miehet jaksavat pitkän suhteen aikana parkua. Että vaimoihminen laittautuu vain ulos mennessään. Tai töihin. Mihin tahansa muualle, mutta ei ikinä kotona. Käsittääköhän miehet oikeasti kuinka paljon helpompaa on lähteä ovesta vain vaatteet päälle pukien, ja kuinka paljon vaivaa vaatii näyttää siltä, kuin ei olisi lätrännyt naamaa ollenkaan? 
Parisuhdelässähtäminen ei ole aina merkki välinpitämättömyydestä. Se on syvää luottamusta ja sen tiedostamista, että nainen voi rentoutua ja olla turvapaikassaan maailmalta vapaa. Sitä paitsi ilman kontrasteja nämä visuaalisista ärsykkeistä innostuvat miesotukset eivät ymmärtäisi heittää jalkojaan heikoiksi, kun talouden kauniimpi osapuoli päättää haluta myös näyttää sellaiselta. Siksi pitkässäkin parisuhteessa kannattaa ylläpitää treffailukulttuuria. Käydä yhdessä syömässä, keikoilla, matkustaa. Ja nähdä vähän vaivaa toista ja itseä varten. Nainen on silti syntymäoikeutettu mörköpäiviinsä. Aina. 

Musta pitsihame. Missä sitä pitäisi? Nepalilaista voi poiketa syömään farkuissa ja leffaan lampsia järkevillä tasapohjaisilla nilkkureilla. Eipä taitaisi käyttöä tulla. Tai hetkinen...Taidan sittenkin keksiä yhden! Voisin pitää sitä hippavuosien hautajaisissa.

Tässä lepää erään naisen jokatoisviikonloppuiset biletykset.
R.I.P. sinkkuaika.

Kaiholla muistellen;
Kaupungin yöelämä
Suomen taksiliitto 
Se grillikoju, josta sai täydellisiä hodareita. 

perjantai 12. tammikuuta 2018

Kunkin oma liekki


Mikä pitää sinut kiinni elämässä? Perhe? Rakkaus? Ystävät? Harrastukset, työ, matkustelu, lukematon joukko muita pieniä syitä, uskonto, elämän ainutkertaisuuden kokemus, karmanpelko vai kenties luotto ennalta määrättyyn kohtaloon? Mitä jos ainoa hengissä pitävä voima on pelko vielä pahemmasta, eikä lopulta enää sitäkään?

Mulla ei ole mitään syytä elää. Se oli ennemminkin toteamus, kuin uhkaus. Monotoninen, väritön, intonaatioltaan varsin tasalaatuinen ja harkittu pudotus. Miehen ääni, kasvottoman numeron tunnustus päivän puheluissa. Kaiketi siksi niin pelottavan paljaaksi riisuttu?
Kuvittelin hänet koskaan näkemättä eteeni. Kerrostalon keittiön pöydän, lukemattomat lehdet ja avaamaton posti, ikkunan takana lumiset latvat. Radio hiljaisella, kenties kellon raksutus. Parransänki ja mallistaan kasvanut tukka. Totinen mies.
Millainen ihminen sanoo ventovieraalle mitään niin yksityistä? Monikin. Vieraalle on helpompi kuin tutulle. Tuttujen mukana tulee häpeä ja molemminpuolinen vaivaantuminen, että ethän sinä nyt noin voi ajatella, vaikka voikin. Koko ajan ja ihan lakkaamatta. Vähättely on pahinta, mitä merkitystään pohtiva ihminen voi kohdata.

Totuus numero yksi; joidenkin elämä on ihan pohjatonta kuraa, piste. Sen väheksyminen on päänsä työntämistä syvälle ylenkatsomuksen ahteriin. On ihmisiä, joiden matka on paiskattu täyteen kärsimystä ja käsittämättömiä tapahtumakulkuja. Mikään kissanpentuja, sateenkaaria ja hattaraa maalaava lausekokonaisuus ei rosoista totuutta sileämmäksi muuta. Kärsimysten määrä ei kuitenkaan ole suoraan yhtä kuin luovutusvoitto elämän triathlonin uintiosuudella. Kaikesta näennäisestä kamaluudestaan huolimatta ihminen pystyy elämään jopa jokseenkin laadukasta elämää, kunhan vain kokee olemassaolonsa merkityksellisenä. Ja kokemus on aina puhtaasti subjektiivinen asia.

Mitä jos ei ole enää mitään? Ei perhettä, työtä, ystäviä, harrastuksia, vanhemmatkin kuolleet, eikä sisaruksia ehkä koskaan ollutkaan. Jos sukupuolen kohdalle ruksitaan vielä mies, aletaan oman kokemukseni mukaan olla jo aika riskiryhmän ytimessä. Ei aina, eikä yleistäen. Mutta surullisen usein.
Tarvittaisiin niin paljon. Rahaa, matalan kynnyksen paikkoja, tunnistavia tahoja, koukeroisia kaavioita hienoihin esitelmiin ja tutkimuksia tutkimusten perään. Ja sitten ihan oikeasti tarvittaisiin joku kysymään, mitä sinulle kuuluu, sillä tavalla oikeasti. Kysymys ei kuitenkaan riitä. Pitäisi kuunnella myös vastaus.

Kun aloitin nykyiset työni, minulla ei ollut mitään valmiiksi annettuja työkaluja kohdata ihmisten hätää, turtuneisuutta ja pettymystä elämää kohtaan. Onnekseni en ole kasvanut tynnyrissä, enkä ainakaan liian kirkkaiden tähtien alla. Joskus pitää vain uskaltaa valita oikeat sanat ja tarvittaessa olla hiljaa. Niillä olen yrittänyt pärjätä. Ohjata eteenpäin ja puuttua ajoissa, olla se joku taho joka kysyy, vaikka ei aina pitäisi kuulemastaan. Olla ottamatta ihonsa alle. Kaikesta kärsimyksestä, kohtuuttomista kohtaloista, näkemästäni ja kuulemastani on kasvanut valtava tarve tutkia ja ymmärtää ihmismieltä. Mikä kullekin on se jokin, joka pitää liekin yllä? On liikuttavaa miten paljon ihmiset ovat valmiita elämästään jakamaan. Se on luottamuslause ja avunpyyntö samassa. Teeskennelty vahvuus ei ole kaikkien valinta.

Minut pitää hengissä – toki vasta kaukana rakkauteni elämää ja läheisiäni kohtaan jälkeen – suunnaton uteliaisuus. Olen yksinkertaisesti aivan liian malttamaton näkemään mitä kaikkea vielä tapahtuu. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa ja se mikä tahansa voi olla aivan mahtavan kivaa! Tukeeko kokemus tätä olettamusta? Ei. Suurin osa elämästä on näennäisen tylsää ja tapahtumaköyhää arkipuurtoa, mutta silti kiva voi väijyä jo ihan kulman takana. Uskoani kivaan ei horjuta mikään, edes se, että näen usein unia joissa juoksen ja ponnistelen kovasti pääsemättä juuri eteenpäin. Ei tarvitse olla kummoinenkaan Sherlock tulkitakseen mitä viestiä alitajunta öisin minulle morsettaa. Olen jumissa, pysähtynyt. Kiva antaa odotuttaa. Mutta koska oletusarvoni on ”tapahtuminen” ja ”kiva”, liekki palaa, vaikka kumpikaan ei olisi todellisuutta juuri nyt. Vaikea sanoa mitä tulisi, jos ”pysähtyminen” ja ”jumi” kuvastaisivat lopun elämäni odotuksia. Pitkä jono merkityksettömiä päiviä toistensa klooneina. Näköalattomia ja pakotettuja. Valitettava todellisuus toisille meistä.Kohtalo vai sittenkin valinta? 

En tiedä mitä miehelle nyt kuuluu. Tai kenellekään heistä. Valitettavasti onnelliset loput eivät kuulu työhöni, tai minkäänlaiset loput. Kuuntelen päivät tarinoita vain juonen keskivaiheilta. Tulee uusia ja sitten taas uusia. 
Toivon kuitenkin sydämestäni, että jokainen löytäisi jotain, joka pitää liekkiä yllä. Mitä ikinä se sitten kullekin on. 


tiistai 9. tammikuuta 2018

Maailman navat


Aikana ennen alanvaihtoa työskentelin eräässä erikoistavarakaupassa. Kuten kaltaisensa usein, tämänkin aukiolotunnit olivat yhtä kuin työaika. Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että näiden kahden yhteneväisyys tuo tullessaan muutamia haasteita. Työaikana pitäisi ehtiä laskea kassa, tehdä rahatilitykset pankin kuoreen ja kirjata alustava kassakirjanpito. Luonnollisesti tämän kaiken pystyi tekemään vasta viimeisen asiakkaan lähdettyä, joka puolestaan aiheutti jatkuvaa pinnankiristelyä yksintyöskentelijälle; miten saada asiakkaat ulos - ja itsensä ihmisten aikaan kotiin.
Koska työaika oli kello 10–18 tasan, oli ilmeisen ymmärrettävää, että perheellisenä halusin viettää mahdollisimman paljon illasta aikaa kotona, ja vastaavasti mahdollisimman vähän aikaa ylitöissä. Joista ei muuten maksettu latin latia, niitä kun ei edes yleisesti sellaisiksi tunnustettu.
Työmatkan vuoksi hyvänä päivänä ehdin parahiksi lasten iltapalalle ja ikäväkiukkuun. Huonona enää jälkimmäiseen. Huonoja oli yleisesti enemmän kuin hyviä, sillä työnantajalla oli yksi ehdoton sääntö, jonka uhmaamisesta seurasi ”varmat potkut”. Asiakkaita ei koskaan saanut ajaa ulos klo 18 liikkeen mentyä kiinni. Ainoa myönnytys oli sulkea ovi uusilta sisäänpyrkijöiltä.Tätä sääntöä venyttelin sittemmin useammin kuin omaa pinnaani. Ei tullut potkuja. Ylityökorvauksetkin taistelin seuraajilleni hieman ennen lähtöäni, seikka josta en saanut patsasta työpaikan pihaan.

Kerran liikkeeseen tuli hieman ennen sulkemisaikaa muuan pariskunta. Miesmerkkinen oli mukanimekäs entinen urheilija, ja nykyinen valmentaja lajissa, jonka kiinnostavuusarvo on mielestäni miinus seitsemäntoista. Hänen rouvaansa en olisi tunnistanut ensinnäkään, ellei olisi ymmärtänyt tehdä siitä erikseen niin suurta numeroa. Sattumalta pariskunta tunsi liikkeessä jo ennestään olevat kaksi asiakasta, joten he jäivät somasti ns. suistaan kiinni, ja kaikista enemmän ja vähemmän hienovaraisista ”suljen liikkeen” vihjeistäni huolimatta vaihtoivat kuulumisiaan täysin vapautuneesti ylimääräisistä korvista välittämättä. Koska kuilu työajan päättymisen ja realistisen lähtöajan välillä alkoi uhkaavasti kasvaa, ilmoitin ystävällisesti kaupan olevan jo kiinni ja tervetuloa aukioloaikana uudelleen. Eikö mitä, mikään niin maallinen, kuten aukioloaika ei näitä maailman napoja pidätellyt, heillähän oli juttu kesken.
Kun olin jo käytännössä takki päällä sammuttamassa valoja, otti Rouva Etkötiedäkukaolen herttaisimman tekoirvistyksensä ikinä ja tokaisi pää kallellaan kuin lapselle; sulla meni nyt ylitöiks, mutta sait sentään kuulla meidän kuulumiset.
Kiitos. Tämän lämmittävän totuuden kerron lapsilleni, kun itkevät miksi äiti ei tullut ajoissa…

Vastoin yleistä olettamusta, näitä maailman napa -ihmisiä on kaikissa yhteiskuntaluokissa, kaikista taustoista ja maailmannurkista. Ainoa yhteinen nimittäjä on osata käyttäytyä kuten mikäkin moukka ja odottaa erityiskohtelua ainoalla keksimällään oikeutuksella – koska minä.
Maailman napa -ihminen olettaa olevansa syntymäoikeutettu poikkeus ihan kaikessa. Hänen kohdallaan voidaan tulkita lakeja ja venyttää säännöksiä, jopa aika tekee poikkeuksen sellaisena kuin me sen tunnemme. Maailman napa -ihminen näet saapuu reilusti myöhässä mihin tahansa varaamaansa palveluun, eikä suostu ymmärtämään, että häntä varten varatut minuutit eivät lähtökohtaisesti jousta toisesta päästä. Ei häntä voi mitenkään liikuttaa, vaikka muiden aikataulut pissivät, koska minä. Jos maailman napa -ihminen joutuu ominaiskäytöksensä vuoksi törmäyskurssille yleisiä käytäntöjä vastaan, hän raivostuu. Mitä sitten, jos haluaa palauttaa käytetyn ja myyntikelvottoman tuotteen, tai katsastuttaa autonsa kello menemme jo kiinni. Kyllähän sen nyt pitää olla mahdollista!

Maailman napa -ihminen olettaa, että maailma yksioikoisesti pyörii hänen tarpeidensa, mielihalujensa ja logiikkansa mukaisesti. Käytöstapojen opettelu on jäänyt näillä yksilöillä usein ikätasolle, johon pottakoulu yleensä tapaa sijoittumaan. 
Mikä on voinut mennä empatiakasvatuksessa niin pahasti vikaan, että asettuminen toisen asemaan tai oman egonsa pienuuden ymmärtäminen on sula mahdottomuus? En tiedä. Ehkä yksilökeskeinen elämäntapa suosii ajattelua, jonka mukaan ei ole mitään väliä, mitä muut meistä ajattelevat. Vaikka sitten kuinka kusipäisinä tahansa.

Seuraan läheltä koulumaailmaa, jossa tämän koska minä -mallin mukaisesti luokassa on noin 25 täysin yksilöllisesti joustettavaa oppilasta, joiden jokaisen kohdalla pitäisi tehdä poikkeuksia milloin missäkin asiassa. Paine näihin vaatimuksiin ei tule pulpettirivistä, vaan kotoa. Vanhemmat ovat itsekeskeisyydessään jopa täysin kohtuuttomia. Opettajan pitäisi vastata puhelimeen kello 21 illalla, kun joku keksii haluta perustelut miksi äidinkielenkokeen numero oli yhdeksän miinus, vaikka sen kotitarkistuksen mukaan pitäisi olla ainakin ysi. Näistä koululaisista kasvaa aikuisia, joille kaiken tulisi olla saatavilla ja muutettavissa oman edun mukaiseksi, viis siitä vaikka sama säännös koskee muitakin kuolevaisia. Yleistä asumistukea pitäisi voida maksaa avoparille, jotka ovat vain panokämppiksiä, ja vammaispysäköinti oikeutena kieltää. Miksi niiden pitää saada parhaat paikat kun mä vaan äkkiä käyn… 

Minä haluan. Minä, minä, minä! Muutaman uhmaikäisen piltin jälkeen voin todeta, että kuulostaapa ihmeen tutulta.

Jälleen yhtä maailman napaa tänään taivastelleena voin vain lohduttautua seuraavalla ajatuksella. Itsekkäistä ihmisistä ei kerta kaikkiaan pääse eroon, mutta maailmaa voi muuttaa yksi teko kerrallaan. Jos ei muuten, niin kertomalla omille pilteilleen, että vaikka olet ihmeellinen ja ainutkertainen omana itsenäsi, tällä telluksella pitäisi sopia elämään siten, että muutkin ovat yhtä ihmeellisiä ja ainutkertaisia.
Aivan yhtä paljon ja tasan yhtä vähän kuin sinä.


sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Anteeksi annetut ja unohdetut


Kumpi on vaikeampaa; pyytää vai antaa anteeksi? Asia ei ole ihan yksikoikoinen. Molemmat voi näet tehdä väärin. 

Antaa anteeksi. Lakata kantamasta kaunaa tai odottamasta oikeutusta. Unohtaa. Parsia itsensä kasaan ja katsoa eteenpäin. Velvollisena ja vähän pakotettuna?
Myönnän. Olen luontaisesti taipuvainen olemaan pitkävihaista sorttia. Tätä ei saisi tietenkään ääneen sanoa, sillä samalla tulee tunnustaneeksi itsestään jotain hyvin pikkumaista ja epäkypsää. Meidän oletetaan unohtavan kaikki vääryydet ja loukkaukset heti, kun joku vaan keksii niin ääneen pyytää. Vihaisuutta tai ylipäätään negatiivisia tunteita ei ole juuri sallittua näyttää. Kiukku tulee niellä ja raivo painaa alas. 
Vihaisuuden keston sanelee kuitenkin aika pitkälle synnynnäinen kaveri, eli temperamentti. Omaa tapaansa reagoida voi tietoisesti muuttaa, mutta ei täysin toiseksi. Pitkävihaisuutta pidetään yleisesti pikkumaisena piirteenä, mutta siihen taipuvaisuus ei vielä tarkoita vihaa. Vihaisuus on eri asia kuin viha, mutta kroonistuessaan pitkävihaisuus luonteen ominaisena reagointimallina yltyy helposti vihaksi. Siksi anteeksiantamista kohtuullisessa ajassa on syytä harjoitella aktiivisesti, riippumatta siitä kuinka vielä korventaisi ja kostoa hautoisi. Leppymistä voi ja saa onneksi opetella, tilaisuuksia kun tulee koko ajan lisää. Ihmiset eivät aina toimi reilusti tai edes jokseenkin ennakoitavasti. Oma lajinsa ovat kroonisesti ilkeät, joille pitäisi langettaa valovuoden pituinen lähestymiskielto.

Anteeksi pyytäminen, edes sen antaminen, ei aina ole vilpitöntä pyrkimystä hyvään. Joskus tuon pienen sanan katveessa on muka sallittua tehdä todella julmia asioita täysin viattomille, kunhan vain katuu tekojaan. Kaikkea ei elämässä tarvitse antaa anteeksi. Joidenkin asioiden kanssa joutuu vain elämään.
 Olen antanut anteeksi kaikille, pyytämättäkin. Anteeksianto ei kuitenkaan aina käynyt kovin helposti tai erityisen nopealla aikajänteellä. Joskus olen ollut pitkäänkin vihainen. Klassisena esimerkkinä avioero, jossa haudoin kostoa kaikkien kuudentoista vuoden aikana kertyneiden vääryyksien edestä. Vuosi ja puolikas vielä päälle meni kaikkinensa, kunnes vihan polttoaineena toiminut katkeruus oli käytetty loppuun. Jäljellä jäi vain tyyni ymmärrys. Että ei se tehnyt asioita niin vain minut rikkoakseen. Ihmisten toimintaa kun ohjaa aika usein oma ja varsin itsekäs napa.

Anteeksi antamista helpottaa joissain tilanteissa, jos yrittää ulkoistaa kokemuksen, ainakin pyrkiä ottamaan vähemmän henkilökohtaisesti. Ihmiset nyt vain tapaavat sanoa tai tehdä pikaistuksissaan asioita, joita eivät aina tarkoita, eivätkä ihan kaikki maailman loukkaukset ja teot ole kovin pitkälle suunniteltuja. Ei se ala-asteen nuiva liikunnanopettaja minua mitenkään ihmisenä vihannut, vaikka muisti nöyryyttää ja nokkia kaikkien nähden. Eikä ilkeä hiekkalaatikkotuttavuus yrittänyt sulkea naislauman ulkopuolelle puhtaasti minusta lähtöisin syin. Joskus motiivina toimii pelko, kateus tai jokin muu yllättävä. Toisinaan tulee vain osuneeksi pahuuden ampumaradalle. Anteeksi antaminen helpottaa omaa oloa, vaikkei sillä pahuutta maailmasta millään perata. 

Jos anteeksi voi antaa väärin perustein, miten voi pyytääkin? Kaikilla niillä sanoilla, jotka tulevat ”mutta” sanan jälkeen. 
Tätä olen opetellut; jos pyydät anteeksi, pyydä vain anteeksi. Jos haluat selittää, selitä. Mutta älä jatka vastuuttamalla toista osapuolta. Pyydän anteeksi, mutta kun sinä aina… pilaa vilpittömänkin tarkoituksen. Pyydä anteeksi. Nielaise loput. Niiden aika on jokin toinen, ei nyt. Kukaan ei tee mitään valkoisella lipulla, jos sitä kantaa syyttelevä sormi.


Sain tässä taannoin kaksi hyvin erilaista vastausta tekemääni potilasmuistutukseen. Toinen ylihoitajalta ja toinen toimialuejohtajalta. Kävipä niin, että erään ison sairaalan isossa ensiavussa sattuneen virheen ja muutaman muun huolimattomuushudin vuoksi lapseni joutui kärsimään hirvittävistä kivuista täysin turhaan. Tapahtunutta ei enää muuksi muuttanut tekemäni muistutus, mutta toivoin ettei sama toistuisi uudelleen jonkun toisen kohdalla. Tein asiallisen ja täysin faktoihin perustuvan vastauspyynnöllisen selvityksen, kun kykenin siihen vasta useamman yön yli nukkuneena. Olin jo unohtanut koko asian, kun postista tipahti kirje, jossa oli kahden eri henkilön vastaus.

Ylihoitaja lähti odotetusti puolustuskannalle ja kertoi seikkaperäisesti miten kiire heillä on. Äitinä minua ei kiire selityksenä mitenkään kiinnosta, vaikka kuinka ymmärtäisinkin sen. Olisin ollut tyytyväinen pelkästään kuulluksi tulemiseen ilman sen suurempia fanfaareja. Sen sijaan sain ylimalkaisen ja närkästyneen purkauksen siitä, että tällaista sattuu, kun on kiire ja nyt ei ole käytettävissä kaikkia tietoja, joten ei voi ottaa kantaa. 
Hauska vastaus, ottaen huomioon etten edes syyttänyt ketään. Päinvastoin lopuksi jopa kiitin henkilökunnan olleen kuitenkin ystävällistä.

Ylemmän Tahon vastaus oli täysin vilpitön, selityksiin sortumaton, jopa lämmin. Se painotti, ettei missään tilanteessa voi toimia kuten nyt oli toimittu ja tapahtunut käsitellään yksikössä, ettei vastaisuudessa pääsisi toistumaan. "Pahoittelen syvästi tapahtunutta ja pyydän koko yksikköni puolesta anteeksi". Ei selityksiä, ei vetoamista kiireeseen. En ikinä, missään kuvitelmissani olisi odottanyt mitään tällaista! Olin täysin sanaton ja liikuttunut.

Asia on osaltani loppuun käyty jo pelkästään siksi, että alkujaankin halusin vain tuoda tapahtuneen tarkasteluun ja saada sitä kautta oikeutta. En hakenut korvauksia, en syyllisten kivittämistä aamunkoitteessa. Ei tarvitse paljon arpoa, kumpi anteeksipyyntö lämmitti enemmän. Minulle on aivan sama, tarkoittiko toimialuejohtaja mitä sanoi ja kuinka paha päivä ylihoitajalla oli vastineettaan kirjoittaessa, mielikuvani on ja pysyy. Vain vilpitön ja selittelemätön anteeksipyyntö on mitä hienoin ja rehellisin valkoinen lippu.


Asiat saattavat olla loppuun käsiteltyjä, mutta eivät aina loppuun muisteltuja. Erään sanonnan mukaan miehet eivät anna anteeksi, he vain unohtavat. Naiset sitä vastoin antavat kyllä anteeksi, mutta eivät unohda koskaan. Pystyn vieläkin palauttamaan elävästi mieleeni karvaan loukkauksen vuodelta 2001, tarkemmin elokuun seitsemästoista kello kahdeksan nolla ja kolme. No en oikeasti pysty. Minä mikään ihmistietokone ole. Yritän sitä paitsi elää, kuten opetan. Antaa anteeksi, jatkaa elämää. Kohtuullisen ajan kuluessa. Ilman muttia ja vastapuolen loputonta syyllistämistä.

Joskus se onnistuu paremmin, joskus vaatii vähän pidemmän puuhastelun peilin edessä. Mutta kannattaa aina. 


torstai 4. tammikuuta 2018

Nolointa ikinä, tai ainakin toiseksi.


Oletko koskaan mokannut jotain niin kirvelevän kamalasti, että sanonta ”haluaa vajota maa alle” tuntuu lähinnä laimealta? Kenties avannut suusi väärään aikaan ja takuulla väärässä paikassa? Muistatko vielä vuosienkin taakse nolouden ja nöyryytyksen, vai naurattaako ajatus jo Universumin Kohtalovastaavan kasattua tarpeeksi uusia polkujesi varrelle?

Kuvittele kahdeksankymmentäluku, eteläsuomalainen pikkukoulu, joulunäytelmä isolle yleisölle. Edeltävästi täytyy tietää tämä. Rakastin esiintymistä. Lausuin runoja, lauloin koulun musikaaleissa ja mikä parasta, näyttelin aina joulunäytelmässä. Eräänä vuonna, sanotaanko vaikka kymmentalvisena, jokainen sai luokan edessä esittää lyhyen näytelmän. Näytelmää varten annettiin aikaa luoda käsikirjoitus ja valmistautua. Mutta koska vain lahjattomat harjoittelevat, painelin parini kanssa luokan eteen vetämään täysin improvisaationa toteutetun spektaakkelin. Se oli nokkela, hauska, menestys ja kaikin tavoin stetsonista. Opettaja nauroi, oppilaat nauroivat. Käsikirjoittamaton kimaramme sai lopulta niin suuren suosion, että opettaja pyysi meitä esittämään saman tulevassa joulujuhlassa. Asiassa oli vain yksi mutta. En esiintymisen aiheuttaman innostuksen laannuttua muistanut käytännössä mitään äskeisestä. Aikana ennen videotallenteita, kuka olisi osannut käsikirjoittaa hetkestä temmatun sanailun uudelleen?
Lupauduimme esiintymään. Tietenkin. Jostain syystä sain päähäni, että juuri improvisaatio oli avainsana huumaavaan menestykseemme.
Parini kyllä yritti, siitä ei häntä voi moittia; pyysi moneen kertaan harjoittelemaan. Että tehdään käsikirjoitus, keksitään hauskat lauseet. Ehei, me vetäisimme kaiken omasta päästämme. Ei huolta, näytelmä sujuisi oikein mallikkaasti, olihan meillä itse Rouva Fortuna, onnen ja sattuman jumalatar, puolellamme. Lapsella on vielä tallella vankkumaton usko syntymiseensä onnekkaiden tähtien alla.

Koitti juhlailta. Mieleni oli levollinen. Odotin täydellistä menestystä. Astuimme lavalle, valot syttyivät, katsomo hiljeni. Opettaja taisi kuuluttaa mikrofoniin illan ylpeyden, ratkihauskan ja erityisen viihdyttävän ohjelmanumeron. Naiset ja herrat, olkaa niin hyvät.
Seuraavat tapahtumat eivät ole kovin tarkasti syöpyneet mieleeni. Ehkä joitain teinivuosia myöhemmin salaa juotu appelsiinimehukilju liotti juuri kyseisen kohdan muistijäljet aivoistani. Mutta vaikka yksityiskohtia en, pääpiirteissään häpeän kaava meni näin; aika pian aloin ymmärtää, miksi vain toista meistä kiinnosti kokeileva teatteri, sillä parini jäätyi täysin. Minä poukkoilin päättömänä kanasena lavalla yrittäen kompensoida näyttävillä liikkeillä puutteet juonessa. Toinen istui mykkänä, ilmeisesti jonkin henkisen turvapeiton alla mykkyrässä ja odotti koska kidutus olisi ohi. 
Toivoin pelastavaa merkkiä, hyväksyvää naurahdusta. Sitten enää keinoa saattaa paketti edes jotenkin kunnialla loppuun. Ehkä noin kymmenen nöyryyttävää minuuttia myöhemmin tavoitin opettajan vaivihkaisen eleen; lopettakaa jo. Yritin vielä pelastaa mitä pelastettavissa on, jonkinlaista loppulentoa, joka päättyi latteaksi mahalaskuksi näyttämön lavasteiden taakse. Kun ymmärsin onneksi huikata ”loppu” jostain raskaiden samettiverhojen raosta, saatoin aistia helpotuksen huokauksen noin sadasta suusta.
Koko aikana yksi vaivainen katsomosta kuultu naurahdus. Siinä onnistumiseni mitta? Jälkeenpäin opettaja kysyi harminpunan hieman laskettua kasvoiltaan, miksi ette esittäneet alkuperäistä, sitä hauskaa näytelmää?

Miksi, niin. Siihen en ole saanut vastausta kaikkien näiden vuosien aikana. Tiesin riskin, olin valmis ottamaan sen. Vaikka meitä oli lavalla kaksi, syy oli minun. Yksin minun. Häpeä löysi uniin, tuli toistuvaksi muistoiksi kutsumatta, asettui rintarankaan kylkiluukaaren alle pysyväksi möykyksi. Sieltä se säännöllisin väliajoin muistutteli, miltä todellinen nöyryytys tuntuu.

Mitä sitten? Yksi lapsena näytelty huti sinne tänne. Jokaisella meistä on omamme. Aikuisena häpeä sai oikeat mittasuhteet. Mutta näinkin pitkän elämän aikana ei toista yhtä kirvelevää nöyryytystä ole enää kohtalonviivalle paiskattu. Pystyn silmää räpäyttämättä nimeämään noloimman ikinä varmaan vielä kahdeksankymppisenäkin. Opin läksyni kerrasta.

Miten kääntää tappio voitoksi? Katsomalla asiaa täysin toiselta kantilta. Ehkä joku ajatteli meitä rohkeina. Ehkä esitys oli silti viihdyttävä, eiväthän katsojat olleet sitä alkuperäistä nähnyt. Ehkä salillinen vanhempia, mummeja ja kummeja ei pitänyt improvisaatiotamme mitenkään epäonnistuneena. Tunne on täysin omassa päässäni. Lopulta kuitenkin.

Tunne ei sen sijaan tainnut olla täysin omassa päässään sillä opettajalla, joka muutamia vuosia takaperin lähetti väsyneen ihmisen seikkaperäisen vuodatuksen sähköpostitse kollegalleen. Hän haukkui yhteisön, kuvaili millaista kuraa työ oli, miten yksityiskohtaisen kusipäisiä työkaverit. Ja painettuaan ”lähetä” vajosi syvälle sinne kuuluisaan maan alle, oli tämä vertauksena miten laimea hyvänsä. Sillä niin tehtyään hän tuli vahingossa laittaaneeksi kyseisen viestin koko organisaatiolle. Opettajille, oppilaille, henkilökunnalle.
Tuon ihmispolon kokeman häpeän rinnalla yksi lapsuudessa kintuille pissitty näytelmä on lähinnä vitsi. 


Se kyllä kieltämättä pienesti lohduttaa, vaikka ei kai saisi. Että olipa noloutesi aihe mikä tahansa, aina löytyy joku, joka on mokannut vielä pahemmin. 


tiistai 2. tammikuuta 2018

Eräs emävalhe ja onnistuneen äitiyden resepti


Koska juuri nyt on maanantailta tuntuvan tiistain tyhjillä silmillä tuijotettu päivän uupumus, en jaksa olla kovin syvällinen tai kantaaottava vaikka kuinka olisi vuoden ensimmäinen kirjoitus. Sen sijaan paljastan yhden suurimmista emävalheista ikinä. 

* * * 

Olen saanut lapsia kaksi kertaa keskivertonaista enemmän, joka tekee minusta tilastollisesti suurperheen äidin. Ehkä juuri tämän takia minulta onkin monesti kysytty onnistuneen äitiyden reseptiä. No ei ole, mutta jos olisi, vastaisin näin; onnistuneen äitiyden resepti on etu – ja takanamit. Mutta niistä lisää myöhemmin. Sitä ennen siihen emävalheeseen. 

Saatuani (kertauksena, lapset saadaan, ei tehdä) liudan minultakin näyttäviä pieniä ihmisiä, sain äitiyden varhaisvuosinani kuulla lapsi lapselta saman sanonnan. ”Pienet lapset, pienet murheet. Isot lapset, isot murheet”. Jo pidemmän äitikakun lusineet myhäilivät siellä kuuluisalla hiekkalaatikolla kulloiseenkin elämää suurempaan ongelmaani ”odotas vaan, kun se tuosta vielä kasvaa…” Ja minä odotin. Monta vuotta. Mitä tapahtui? Ei mitään.
Pienet lapset, pienet murheet, anteeksi että nyt mitä? Kehtaako joku ihan tosissaan väittää, että isojen lasten kanssa on rankempaa, kuin loogisuuden tuolla puolen konttaavien korvatulehduskierteiden, jotka tunkevat suuhunsa kaiken legoista ja lasista lähtien?

Pienten lasten kanssa on ihan oikeasti rankkaa! Ensinnäkin kidutus numero yksi, valvominen. Lapset valvottavat vanhempansa järjenlähdön partaalle. Paitsi tietenkin kaukosäädinpidikeolennon, joka ansaitusti nukkuu korvatulpat, Pelttorit ja isoisävainaan karvalakki päässä saunan lauteilla, koska sillä on se työ (tiedäthän, mystinen paikka, jossa saa ilmeisesti mennä vessaan rauhassa ja ihan yksin). Jokainen valvottu vuosi vanhentaa vähintään kolmella. Neljä lasta kasaa siten uria nassuun vähintään kaksitoista ylimääräistä vuotta. Turha odottaa äitienpäivälahjaksi mikroneulausta tai ultraäänikohotusta. Samat vinoonvirkatut patalaput ja vessapaperirullasinivuokot joka vuosi.

Ensimmäiset kuukaudet valvot, soseutat porkkanaa ja liotat kakkatahroja ja kun valvominen, soseuttaminen ja kakkatahrat loppuvat, nukut noin kaksi kuukautta, kunnes kupeistasi pullahtaa uusi hedelmä. Nerokas ansa, jonka luonto on virittänyt naiselle. Sen nimi on ”unohdus”. Valvovan vauvan lisäksi sinulla on juuri oman tahdon löytänyt ihmishirviö, joka käyttää kaikki hereillä oloaikansa tarkkailemalla mikä nyrjäyttää sinut sijoiltaan. Mikäli luulit paikkaavasi univelkaa päikkäreillä, erehdyt. Taapero ja vauva nukkuvat aina eri aikaan. Aina.

Uhmaikä on ihmisen elämässä ainoa aika, jolloin on sosiaalisesti hyväksyttävää vastata kaikkeen tavan vuoksi ei. Niin ja huutaa, räkiä, purra ja häpäistä vanhempansa joutumatta siitä virkavallan edessä vastuuseen. Uhmaikäinen käyttää tuota oikeuttaan ja paljon. Syöminen on taidetta. Vessaaminen on taidetta. Kaikki mihin liittyy jokin esine, ruumiintoiminto, pyyntö, kielto, käsky, lähtö, paluu tai ihminen, on taidetta. Suurin show saadaan aikaan asioissa, joissa osallisena on ulko-ovi tai sänky. Kun olet kantanut kirkuvan kolmevuotiaan kyllin monta kertaa julkisista rakennuksista ulos, alat välttää sosiaalisia kontakteja. Yrität iltaisin nukutuspuolimaratonin aikana itku kurkussa muistaa, että mitä pontevampi ei, sitä parempi piltin kehityksen kannalta. Pienen olennon juuri löytynyttä tahtoa ei saa polkea! Tulee olla kärsivällinen ja ymmärtää tahtomiekkojen kalistelun tuottavan tervejärkistä materiaalia. Jos annat aina periksi, kasvatat sosiopaatin. Jos et koskaan anna periksi, kasvatat sosiopaatin. Tehtäväsi on kasvattajana häilyä näiden kahden sosiopaattipisteen välillä. Joka. Päivä. Niinpä hakkaat päätäsi seinään, johon olet kynnet verillä raapinut täsmälleen samat lauseet. Ei saa purra pikkusiskoa. Ei saa hakata TV:tä pikkuautolla. Ei saa juosta tielle. Ei saa työntää pajunkissaa nenään. Ei. Saa. Kuka oikeesti jaksaa?

* * *

Seuraavassa muutama itselleni erityinen perustelu miksi pienet lapset ovat huomattavan paljon haastavampia, kuin ne kaikkein pelätyimmät, eli murkut.

Murkkua ei tarvitse herätä ruokkimaan yöllä
Murkku ei pure tissiin, oksenna kangassohvaa, sylje ja pudottele ruokaa pitkin lattioita, revi koiraa turkista, tule portaita alas pää edellä, tunge suuhunsa kiviä, multaa, muurahaisia, kolikoita, purukumeja, kissanpökäleitä ja nappeja
Murkku ei maalaa sänkyään omalla kakalla
Sairaalle murkulle voi soittaa töistä ja kertoa Buranapurkin sijainti
Murkku ei pissaa mielenosoituksellisesti kaupan lattialle, kun ei saa haluamaansa
Murkku osaa pestä hampaat, harjata takut ja kylpeä itse
Murkulle ei lueta pyhään puutumiseen saakka samaa kirjaa ääneen, vain koska neuvolan natsi huomautti viimeksi sanavaraston vähäisyydestä
Murkkua ei tarvitse jahdata ja pukea hiki hatussa kello viisi yli ”pitäisi olla jo palaverissa”, koska sillä nyt vain sattui olemaan huono aamu
Murkua ei raahata päiväuniaikaan muskariin ja naperojumppaan 

Murkku osaa pyyhkiä itse
Murkun voi jättää yksin autoon
Kotiin.
Rippileirille.
Murkulle voi syöttää eineksiä selittelemättä
Kukaan ei edes ehdota murkuntahtista imetystä tai oikea-aikaista vastaamista tarpeisiin
Murkku nukkuu viikonloppuisin pitkälle iltapäivään, jolloin voit lukea kirjoja, syödä suklaata ja roikkua netissä rajattoman ajan.
Murkku ei sabotoi kotiaskareita haluamalla osallistua niihin
Murkku saattaa ymmärtää mitä tarkoittaa ”odota”, ”myöhemmin” tai ”ensi viikolla”
Jos lyöt murkulle porkkanan käteen, sinun ei tarvitse vahtia tukehtuuko hän siihen
Kurahousut ovat historiaa
TV:stä ei tule loputtomiin vain lastenohjelmia
Saunassa murkku ei yritä hankkia arpitatuointia hyppäämällä kiukaaseen
Voit puhua kokonaisen puhelun alusta loppuun kertaakaan keskeyttämättä 
Et kohtaa päivittäin puistollista omakehuisia idiootteja
Edellinen alleviivaten
Tussilla
(permanent)

Ellet vielä vakuuttunut murkkujen helppoudesta, kysy itseltäsi seuraavat:
Kuinka monta uhmaikäistä on saatu tottelemaan eväämällä viikkoraha, irrottamalla huoneen ovi ja sulkemalla puhelinliittymä? Aivan. Entä montako taaperoa tyhjentää säännöllisesti astianpesukoneen tai ulkoiluttaa perheen Fiat Punton kokoista susikoiraa?

Pienet lapset, isot murheet. Älä muuta usko.

* * *

En ehkä selvinnyt äitiyteni varhaisvuosista selväjärkisenä, mutta selvisin vain ja ainoastaan sillä oletuksella, että jonain päivänä voin lähteä ovesta ja palaaminen on vain ja ainoastaan vapaaehtoista. Nyt on se päivä. Ainakin useimmiten. 

Älä ymmärrä väärin. Lapsista on valtavasti iloa, jonka määrä suorastaan kasvaa suhteessa kokoon. Niin, edellyttäen, että sinulla on hippunen itsetuntoa, jokseenkin kiero huumorintaju ja kohtalainen sietokyky sotkua kohtaan. Jokainen poikalapsi näet pitää jossain kohtaa huoneessaan farmia, joka sirittää, surisee tai kiipeää kahdeksalla jalalla, joko itse kerättynä tai silkasta siivoukseen puutteesta. Korvaukseksi tästä poikalapset saavat äitinsä luulemaan itsensä jos nyt ei vallan kuningattareksi, niin ainakin ihan rakastettavaksi olennoksi. Tyttäret sen sijaan tulevat vielä kertomaan totuuden. Olet tyhmä, huono, tylsä ja varsinkin ärsyttävä. Hyvänä hetkenään tytär kietoo kädet ympäri ja rakastaa niin, että keuhkot menevät ruttuun. Hyvät hetket kestävät yleensä noin kymmenen minuuttia viikossa. Loput ajat olet ärsyttävä. Sen lisäksi, että sinulla on ryppyjä, karvainen luomi ja nolot hiukset. Toki pojatkin osaavat ampua alas suuruuskuvitelmista, mutta mikään ei tee sitä niin isolla tykillä kuin oma tytär. Jälkikasvu on ylipäätään sitä varten, että ymmärtää olevansa hyvin vajavainen ihminen.

Elämä minkä tahansa ikäisten lasten kanssa tuntuu joskus olevan lähinnä kondomimainos. Murkut eivät tee tässä mitenkään poikkeusta. Vaikeina hetkinä kiljun ääneni käheäksi tyhjistä maitopurkeista jääkaapissa, märistä pyyhemytyistä huoneen lattialla, alati varatuista vessoista kun pitäisi lähteä töihin ja väsyn hokemaan miksi ”kaikki muutkin saa” ei kiinnosta minua sitten tippaakaan. Sitten kaivan listan murkku vs. uhmaikäinen ja voin taas hetken aikaa henkisesti hyvin.

Niin se onnistuneen äitiyden resepti? Tee näin. Osta pussillinen tylsiä nameja – mielellään pihjalakarkkeja, hyvin tummaa suklaata tai viinikumeja – ja sitten lempiherkkumättöjäsi. Piilota tylsät namit vaatekaappiisi puoliksi näkyviin. Nämä ovat etunamit, jotka on tarkoitettukin löydettäviksi. Sitten survot lempiherkkumättösi niin perälle, ettei päivä paista. Nauti tarvittaessa. Sinä ansaitset kultaa ja kaikki muutkin sillanpäälatteudet. Ja varsinkin pienen palan salaa syötyä takanamia.

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Hyvää uuttavuotta!

En ole kai koskaan antanut uudenvuodenlupauksia. Tänä vuonna ajattelin tehdä poikkeuksen.

Lopetin tupakanpolton vuosia sitten. Lopettaminen ei odottanut juhlallista lupausta rakettien täyttämän taivaan alla, suurieleistä viimeisen röökin tumppaamista ja loppuaskin teatraalista rutistamista roskiin. Lopetin, kuten lopettaa kuuluukin, kun mitta tuli täyteen. Tupakanpolton lopettamista lukuun ottamatta en ole mitenkään tietoisesti tehnyt päätöstä elää terveellisemmin, enkä ainakaan lupausten kulta-aikana. Liikun, syön järkevästi, vältän kaikkea syöpää ja yleistä ruumiin kärsimystä aiheuttavaa. Muistan sanoa rakkailleni, että rakastan, sopia riidat, pyytää anteeksi. Koska yksinkertaisesti tahdon tehdä niin, en koska olisin luvannut. Tahto ei aina riitä. Joskus hyvätkin aikeet jäävät tapahtumatta, sitä kai inhimillisyydeksi kutsutaan. Vastustan sitä paitsi kaikkea sokeroitua ja kiiltävää, mikä ihminen se sellainen on, josta kaikki roso on vuoltu. 
Vuoden ainoa lupaus itselleni tapahtui sekin jo loppusyksystä, kun tein päätöksen kello kahdeksantoista alkavasta omatunnista arki-iltaisin. Olisi tosin ollut fiksua säästää se The Lupaukseksi, näyttäisi aika juhlavalta naamakirjassa 1.1.

Mitä voi luvata hän, jolla ei mielestään ole juuri nyt oikein luvattavaa? Paljonkin. Olla ihmisenä isompi ja mieleltään arkisten murheiden yläpuolella. Olla ainakin vähemmän kusipäinen kusipäisyyspäivinä. Kehittää itseään ja ajatteluaan ja loputonta pinnaa. Tai opetella joku uusi kieli ja liittyä kaveri vanhukselle –toimintaan. Kun tarkemmin alkaa ajatella, voisin keksiä helposti heti ainakin kaksikymmentä uutta kehitettävää/opittavaa/muutettavaa asiaa. En halua ajatella kuin yhtä.

Vuonna 2018 lupaan olla enemmän läsnä. Noin. Nyt se on wirallisesti sanottu. Kun joku (yleensä minua nuorempi meillä asuva ihminen) tulee seuraavan kerran kertomaan mielestäni jotain melko yhdentekevää ja odottamaan joutavaa, lasken puhelimen tai suljen läppärin kannen, käännän rintamalinjan kohti ja todellakin, kuuntelen. Sillä yleensä se, mikä minulla on meneillään, on yhdentekevää ja odottamaan joutuvaa. Kaveri laittoi juuri messengerissä hauskan meemin. Toinen päivitti lomakuvat Fuerteventurasta. Iltapäiväjulkaisun verkkosivulla käydään mielenkiintoista keskustelua subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta – asia, joka ei minua edes millään muotoa koske.

Loputtoman tiedonhaluiselle ihmisotukselle on yksinomaan mahtavaa, että voi etsiä vastauksen jonkin mieleen juolahtaneen kysymykseen ja saada sen muutamassa sekunnissa. Ennen käveltiin kirjastoon tai kysyttiin joltain. Ikäluokkani nolot kysymykset kirjoitettiin nuoruuden epävarmuudella lähetettäväksi etanapostilla Suosikin Bees & Honey –palstalle, jonka vastaus tuli – jos edes tuli – lehden tiputtua joskus postilaatikkoon. Nyt omani kirjoittavat hakusanan Googleen. Ja niin teen muuten minäkin. Kirjatieto vanhenee, perimänä kulkenut on saattanut sekin sittemmin osoittautua jopa vääräksi. Ajantasainen ja päivitetty löytyy kämmeneen mahtuvasta. Jos siis haluan tarkistaa Eiffel tornin korkeuden (300 m) tai mitä mustajalkahillerit syövät (pääasiassa pelkästään preeriakoiria), saan vastauksen muutamalla vaivaisella sormen liikkeellä. Varjopuolena on sulkeutuminen unenomaiseen tilaan, jossa kyllä näkee, että puhujan huulet liikkuvat, mutta sanat eivät saavuta aivoja.
Vuonna 2018 en lupaa olla vähemmän loputtoman tiedon lähteellä. Kirjoitan juttujani, päivitän somea ja seuraan minulle mielenkiintoisia juttuja ihan takuulla yhtä paljon, mutta en kenenkään läheiseni ohi. Ja tämä on se lupaus.

Ihan kohta piirretään päivämäärään perään 2018. Aika mahtavaa.
Vaikka ei lupaisikaan mitään, vuoden vaihtuminen on perinteisesti eräänlainen välitilinpäätös. Punnitaan mennyttä ja tähyillään jo vakaasti tulevaan näiden kahden hakiessa jonkinlaista merkitystä mielessä; mistä olen kiitollinen, mitä haluan jatkaa, mihin muutosta. Jos nyt kokonaisuutena miettii, niin 2017 oli ihan keskivertokiva, eikä ainakaan yhtä sysipaska kuin edeltäjänsä, jolloin sana ”pohjanoteeraus” sai aivan uuden merkityksen. Kaikesta oppii, jos ei kerralla, niin kahdella. En tosin tiedä mitä opittavaa kaksnollakuudestatoista jäi. Takaiskut kun nyt eivät varsinaisesti aina omasta toiminnastani johtuneet. Elämään mahtuu, aikoja ja aikoja. Mutta jos nyt toivoa saa, niin sellainen superkiva, tapahtumarikas ja onnekas vuosi olisi tilauksessa. Yksi kappale sellaista, kiitos.

Oikein ihanaa vuotta 2018 kaikille! Rakkautta, terveyttä ja upeita yllätyksiä. 






lauantai 30. joulukuuta 2017

Ne kadutut lupaukset


Kun nyt alkuun päästiin, niin perään vielä toinen päätöksiin liittyvä postaus. 

* * *

Ei. Tuo pieni napakka rajanveto sen välillä, mitä minä haluan ja mitä minun odotetaan haluavan. Ei, en halua, en ota, en jaksa, en, ei…ei…ehkä…joo, totta kai mä voin…
Kuulostaako tutulta?


Alkuun pieni korjaus. Minun ei ole mitenkään vaikea sanoa ei. Kunhan kahta kirjainta edeltää päätös tahtoa, ja etenkin tarkoittaa niin. Ongelma onkin siinä, että sanoessani kyllä erinäisille asioille en ole vielä ehtinyt täysin sisäistää kokonaisuutta. 
On naurettavan helppo kieltäytyä pullavadin edessä. En koskaan osta mitään puhelinsoiton perusteella. Mutta lupaudun mukaan asioihin, joihin minulla ei oikeastaan olisi kiinnostusta tai edes aikaa, koska sillä hetkellä ajattelen ja tarkoitan kyllä. Jotain siis tapahtuu lupauksen ja toteutuksen välissä. Ja se jokin on asian tarkempi tarkastelu.

Myönnän, olen auttamaton aikaoptimisti. Minulla on rajattomasti tunteja osallistua, suostua, tehdä ja tulla mukaan, sitten myöhemmin. Tietenkin autan muutossa, lähden kaveriksi Lappiin, piirrän valokuvasta sukupotretin, otan koiran hoitoon ja mitä näitä nyt on. Jokainen kuulostaa juuri sillä hetkellä täysin mahdolliselta. Muutto osuu seminaariviikonloppuun, Lappiin ei yksinkertaisesti ehdi, valokuva on liian suttuinen tarvittaviin yksityiskohtiin näköisyydestä ja kaksi toisiaan vihaavaa koiraa pieneen asuntoon ajaa sen omistajan hulluuden partaalle. Ikäväkseni olen syntynyt sellaisen ominaisuuden kanssa, kuten mitä lupaa, sitä pitää. Ja sitä kaikkea pitää sitten vain sietää.

Toisten auttamisesta tulee hyvä mieli. Pyyteetön apu lisää omaa henkistä tyytyväisyyttä, jo ihan tutkimustenkin mukaan hyväntekeväisyystyötä tekevät ovat keskivertoa onnellisimpia. Miksi sitten lupautumista seuraa juhlimaton krapula?

Olen niin monta kertaa lupautunut johonkin ja alkanut toteutuksen lähennyttyä katua, että tässä täytyy olla jokin kaava. Sanonko kyllä miellyttääkseni toista? En. Jos lupaudun tulemaan näyttelyn avajaisiin, lupaudun niin koska haluan nähdä näyttelyn. Loogista, eikö. Mutta lupauksen hetkellä en tiedä, että näyttely on sitovan ilmoittautumisen pukukoodattu avec, jossa pitää pönöttää ilta korkokengillä tuntemattomien pitäessä pitkästyttäviä puheita viikosta väsyneenä perjantaina kello telkkarista tulisi hyvä leffa. Aivoni ymmärtävät vain sanan ”näyttely”, eivät liitännäisiä. Niinpä ajaudun loputtomasti tilanteisiin, joissa en ehkä sittenkään haluaisi olla. 

On vaikea sanoa ei, jos on jo kerran sanonut kyllä, sillä kohdattuaan kylliksi kusipäisyyttä elämänsä aikana, ei halua itse sortua sellaiseen. Joten jos menen lupaamaan uuden vuoden baari-illan vastaeronneen ystävän kanssa, vaikka tiedänkin taksin saamisen puolenyön jälleen täysin mahdottomaksi ainakin kahden tunnin jonojen vuoksi, menen uuden vuoden baari-iltaan kiroillakseni myöhemmin asiaa kahden tunnin taksijonossa ohut mekko liian ohuen takin alla hytisten, kun sen aika koittaa. Miksi? Koska tälläkin kertaa lupauksen hetkellä näen vain baarin, hyvää seuraa, tanssittavaa musiikkia, hilpeää tunnelmaa. Taksijono tulee vasta viiveellä, kun pää on jo nyökännyt innokkaan kyllä. Sitä paitsi, näen myös vastaeronneen ystävän, jollainen minäkin joskus olin. Näen kaikki minua kantaneet ja eteenpäin työntäneet. Myötätunto, siitä olen luvannut kai eniten. Mutta onko myötätunto kuitenkin sukua velvollisuudelle, tai jopa miellyttämisenhalulle? Jos lupautuu tekemään jotain myötätunnosta, lupauksesta tulee yleensä vain hyvä mieli. Uhrautumisen tunteessa on kuitenkin aina ripaus pakotettua velvollisuutta, ylikäveltyjä toiveita ja mykkiä vastalauseita. Niistä pitäisi ulospyrkiä elämässä kai kuitenkin.

Tänä vuonna en lupautunut baariin uutena vuotena. Lupauduin kolmen pariskunnan kotibileisiin, joista en tunne ketään. Paitsi oman mieheni toki. Lupauksella ammuin itseni niin syvälle epämukavuusaluettani, etten usko sellaista valoa olevankaan jolla löytäisin tieni takaisin. Yltiösosiaalisen työni vastapainoksi tarvitsen pitkän latausajan hiljaisuutta, korkeintaan itse valitsemiani ihmisiä. Kolmen pariskunnan kotibileet eivät varsinaisesti kuulosta sellaiselta.
Ajatus oli jälleen mielestäni oikein hyvä aina siihen asti, kunnes aloin miettiä tarkemmin. Pitää keksiä puheenaiheita. Olla kiinnostunut asioista, jotka eivät juuri kiinnosta. Olla itse edes jokseenkin kiinnostava, vaikka ei jaksa puhua työstään, itsestään, mistään. Ja sitten se pahin, jonkin järjettömän vuosituhatperinteen mukainen jako, jossa naiset hääräävät tarjottavat ja rupattelevat keittiössä miesten viihtyessä toisaalla. Nainen joka inhoaa ruuanlaittoa ja kaikenlaista liitännäistoimintaa, ja luotaa kuin torso lepakko vieraassa keittiössä? Siinä se lupausten saaga tiivistyykin, löytää itsensä kysymässä miksi ihmeessä, jälleen kerran. Narinari.

Olen toki saattanut – vastoin alkuodotuksia – olla lopulta hyvin tyytyväinen vastattuani kyllä, vaikka aloinkin sittemmin katua vastausta. Kun odotukset eivät alkujaan ole kovin korkealla, ei voi kuin yllättyä iloisesti. Pessimisti kun ei tunnetusti pety.
Monta olen minäkin suurten odotusten iltaa viettänyt, joista jäi käteen vain tyhjää hapuillut mieli. Ajatellut, että tästä vuodesta tulee paras ikinä, tästä rakkaudesta kauneinta koskaan ja tästä unelmasta totta. Ei tullut. Kunnes sitten kerran suostuin treffeille, vaikka en olisi millään ehtinyt / jaksanut / halunnut alettuani taas asiaa paremmin miettiä. Ainakaan yhtään vähempää en tapaamiselta olisi voinut odottaa. Ystävänpäivänä tulee täyteen kaksi vuotta seurustelua ja tiiviitä tulevaisuudensuunnitelmia.
Eli. Vaikka alkaisikin katua jotain paremmin asiaa pohdittuaan, lopputulema voi hyvinkin olla näennäisen vaivan arvoinen.

Mukavuudenhaluinen ja aikatarkka. Sellaiseksi ihminen tulee tajutessaan maallisen vaelluksensa rajallisuuden. Yksi päivä sinne tänne ei ole enää vain yksi vaivainen päivä. Noin kolmenkympin korvilla ihminen (nainen, miehillä aikarajaa voi surutta hinata vuosikymmen eteenpäin) tapaa ymmärtää, että laatu on vielä jossain kohtaa ylittävä määrän. Pysyvä nuoruus alkaa olla ohi, aikuisuuden päätepysäkki saattaa joskus vielä tapahtuakin. Liian huokoisin perustein luvatut asiat alkavat siksi närästää. Kyse ei ole niinkään mihin lupautuu, vaan asian eteen nähdyn vaivan kannattavuuslaskelmasta suhteessa käytössä olevaan aikaan, jonka voisi käyttää mukavamminkin.

Miksi sitten on niin helppo luvata asioita? Ilmeisesti toiset meistä tarvitsevat enemmän aikaa punnita vaihtoehtoja, eräänlaisen ”varattu” valon otsaansa. ”Pyydän hiljaisuutta, harkinta käynnissä”. Toisaalta liika punnitseminen voi karsia elämästä turhaan hienoja tilaisuuksia. Olen saattanut tietämättäni sanoa ei, kun olisi kannattanut sanoa kyllä. Onneksi en voi tietää mikä kaikki meni ohi.

Pitkän kuorinnan jälkeen uskon löytäneeni ongelman tiiviiseen ytimeen. Ehkä jokaisen kadutun lupauksen takana onkin selitys. Tunne, että on elämänsä aikana joutunut myöntymään aivan liikaa asioihin, joihin ei olisi halunnut; kompromisseihin vallitsevan todellisuuden ja oman tahdon välillä. Ihmisten, olosuhteiden, minkä ikinä vuoksi. Sen tunteen vastenmielisyys kummittelee jälkipolttona jokaisen tarkemmin punnitun ja sittemmin kadutun lupauksen takana. 
Ehkä mitä minä oikeasti haluan – on vielä uudenkankea ajattelumalli, toiminto, jonka automaatio ei tapahdu ennen kuin toistoja on tarpeeksi. On eri asia lupautua johonkin sillä hetkellä vielä tietämättä mitä ”kyllä” todella tarkoittaa. Sen sijaan lupautuminen asioihin, joita ei oikeastaan alkujaankaan haluaisi on väärää velvollisuutta, toisten odotusten täyttämistä, joka puolestaan on kuin kantaisi vettä vuotavalla ämpärillä. Elämässä joutuu toki tekemään asioita, joita ei aina niin kovin haluaisi. Sitä kutsutaan aikuisuudeksi. Ehkä viisaus onkin oppia erottamaan mitä voi valita ja mistä lähtökohdista. Sääli, myötätunto, velvollisuus, pakko, kiitollisuudenvelka, vai ihan aito tahto tehdä niin?

Seuraavalla kerralla ennen kuin vastaan kyllä tai ei, sanon odota hetki, ja sytytän ”varattu” - valon otsaan. Toisaalta, ehkä uuden vuoden bileissäkin on lopulta ihan kivaa. Yksi asia on kuitenkin varma. Tämä torso lepakko istuu tasan olohuoneessa.